perjantai 19. tammikuuta 2018

Lukupinossa Kate Morton& Gillian Flynn


Kate Mortonilta olen lukenut pari pari kirjaa aikaisemmin ja kokemukset ovat olleet positiivisia. Myös tämä kirja The lake house (Talo järven rannalla) vaikuttaa lupaavalle. Kaava on tuttu eli nykyhetkessä elävä nainen lähtee selvittämään mysteeriä. Tässä tapauksessa hyllytetty poliisi perehtyy vanhaan katoamistapaukseen. Mortonin tyyli on hyvin kuvailevaa, joka toisaalta on ihanaa ja toisaalta tuskastuttavaa. Olen lukenut kirjaa noin 70 sivua ja tuntuu ettei kirjassa päästä oikein asiaan. Toisaalta samalla Morton taidokkaasti rakentelee pohjaa tarinalle. Luultavasti jään tähän kirjaan vielä koukkuun. Yllättäen myös toivon, että Morton rakentaa tähän kirjaan myös pientä romanttista vipinää (ehkä se toisi valoa tähän tammikuun pimeyteen ja kylmyyteen). Vanha talo ja puutarha ovat jo tarinassa mukana. Jotenkin nämä Mortonin kirjat toimivat aina talviaikaan niiden tunnelman takia.

Gillian Flynnin kirjalle Kiltti tyttö minulla oli kovat odotukset, mutta tähän saakka kirja on ollut pettymys. Amy katoaa hänen ja hänen Nick puolisonsa hääpäivänä. Tätä ennen rakennetaan tarinaa pariskunnan kohtaamisesta ja lopulta avioliiton väljähtymisestä. Tällä hetkellä kaikki osoittaa aviomiehen syyllisyyden suuntaan, kuten tällaisissa kirjoissa on tapana. Kirjan aloitus on ollut jotenkin niin kliseinen, että en edes tiedä jaksanko jatkaa tätä pidemmälle. Ehkä juonenkäänteet paranevat tai ehkä ei. Lukujumi tämän kirjan osalta on kuitenkin  totta. Ehkä tämän lukeminen jatkuisi parhaiten jonkun junamatkan aikana.

Nyt kuitenkin jatkuu Mortonin teoksen lukeminen...



keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Loppuvuoden mietteitä

Vuosi on jälleen kulunut....

Ja on tullut aika tehdä yhteenvetoa vuoden 2017 tapahtumista. Blogin puolella on ollut hiljaista ja en kovin monta kirjaa tänne oli arvostellut. Lukenut kuitenkin olen enemmän kuin aikaisempina vuosina. Joukossa on ollut kesken jääneitä kirjoja, mutta myös todella hyviä kirjoja. Valitettavasti tämän blogin ulkopuolelle ovat jääneet sellaiset loistavat kirjat kuin Jääskeläisen Väärän kissan päivä ja Waltarin Suuri illusinoni. Minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa niistä, mutta ne ovat sitten jääneet jonoon odottamaan vuoroaan, joka ei ole sitten koskaan koittanut.

Äsken sain päätökseen Nathan Hillin Nix-teoksen (kiitos bloggajakollegalle kirjasta). Lopputulema on, että kirjassa on ainesta, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjassa oli paljon pikkutarkka kuvausta, jolla ei kuitenkaan ollut loppupeleissä juonen kannalta merkitystä. Kirjailijaa on verrattu John Irvingiin, mutta taas Irvingin pikkutarkalla kuvauksella on yleensä jokin merkitys tarinalle. Tässä tapauksessa liiallisuuksiin mennyt kuvailu sitten johti siihen, että monta kohtaa teki mieli vain hyppiä yli. Pienellä stilisoinnilla kirjasta olisi voinut tulla hyvä.

Yöpöydällä on kesken vielä Waltarin Sihuhe egyptiläinen. Luen kirjaa jo kolmatta kertaa ja jostain syystä tämä jaksaa viehättää aina uudelleen ja uudelleen. Tarina on niin mielenkiintoinen, että siitä löytyy joka lukukerralla uusia ulottuvuuksia. Luultavasti muinaisen Egyptin kuvaus viehättää minua myös. Luulen että luen kirjaa myös eri tavalla nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Helmet-lukuhaastetta olen tehnyt rennolla otteella ja monta kohtaa olen saanut kirjata suoritetuksi. Luultavasti pari kohtaa saan vielä täytettyä ennen vuodenloppua. Vuoden aikana oli myös mukava osallistua kirjojen Suomi-haasteeseen. Luettavaksi tuli kirja, jota en luultavasti olisi muuten koskaan lukenut.

Ensi vuodella suunnitelmana on hieman muuttaa blogin tyyliä. Tarkoituksena on kirjoittaa lyhyempiä bloggauksia, jotka keskittyy enemmän sen hetkisiin lukukokemuksiin kuin kokonaisen yhden kirjan arvosteluihin. Tällä tavalla toivon saavani tälle enemmän päiväkirjan muotoa ja samalla lisättyä päivitystahtia. Monesti kirjojen bloggaukset jäävät odottamaan vuoroaan ja kun olisi hetki aikaa kirjottaa niistä päällimmäiset tunteet ovat jo unohtuneet. Tarkoituksena on myös lukea enemmän ulkomaalaista kirjallisuutta.

Toivotan kaikille hyvää ja kirjaisaa uutta vuotta 2018


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustonen
Lapsenpiika (2014)

Jostain syystä olen ihan myyty näistä Enni Mustosen kirjoista. Luultavasti siksi, että hän kuvaa kirjoissaan lähihistoriaa sekä naisen asemaa, jotka ovat molemmat aiheena kiinnostavia. Viime kirjastoreissulla luettavaksi tarttui Lapsenpiika, joka jatkaa Ida Erikssonin tarinaa. Itse olen lukenut näitä Syrjästäkatsojan tarinoita väärässä järjestyksessä (taas kerran), mutta se ei onneksi ole liikaa häirinnyt lukukokemusta. Kirja on jatkoa Paimentyttö kirjalle.

Ida on saanut uuden palveluspaikan maineikkaan säveltäjän Jean Sibeliuksen talosta.  Kirja kuvaa Sibeliuksen perheen elämää Idan silmin. Idan päivät täyttyvät herrasväen passaamisesta ja omaa aikaa ei paljoakaan ole. Toisaalta vanhan tuttavan Eliaksen ilmestyminen kuvioihin tuo Idan elämään uutta toivoa. Idan päätehtävänä on vahtia Sibeliuksen perheen lapsia.  Ida elääkin perheen mukana kaikki ilot ja surut, mutta surukseen hän huomaa, että hän ei kuitenkaan kuulu joukkoon. Hän on kaikesta huolimatta pelkkä palvelija, jota ei osata arvostaa.

Myös Suomen historian poliittiset kuviot käydään läpi tavallisen kansalaisen näkökulmasta.  Kirjassa eletään Venäjän vallanajan viimeisiä vuosia ja sortokausi on alkamassa. Omalla tavallaan kirja kuvaa myös Suomen kansan kansallista heräämistä. Nämä asiat olivat kuitenkin monelle tavalliselle ihmiselle hyvin etäisiä asioita ja elämä pyöri sortokaudesta huolimatta edelleenkin oman elannon hankkimisen merkeissä kuten ennenkin. Idakin todistaa kyllä tapahtumia, mutta ne eivät vaikuta suurestikaan hänen arkielämäänsä.

Kirjassa kuvataan paljon arkisia askareita ja tuon ajan arkisia murheita. Vaikka taloustöitä välillä kuvattiin aika pikkutarkastikin, se ei ainakaan minusta tuntunut tylsälle. Kirja avasi mielestäni juuri näiden asioiden kautta realistisesti arkista elämää, jota ihmiset tuolloin elivät.  Eikä kirjasta sitä romantiikkaakaan puuttunut. Ainut asia, joka käsiteltiin ehkä liian ylimalkaisesti, oli Sibeliuksen tyttären Kirstin kuolema. Siinä olisi voinut olla aihe, joka olisi tuonut lisää syvyyttä tarinaan.




Välitön seuraus kirjan lukemisesta oli se, että innostuin tutustumaan Jean Sibeliukseen tuotantoon ja myös perehtymään häneen henkilönä tarkemmin. Tietysti myös aion jatkossakin perehtyä Enni Mustonen tuotantoon. Kirjojen takana on oikeasti Kirsti Manninen, joka käyttää Enni Mustosta kirjailija-nimenään. Näissä sitten riittääkin lukemista, koska hänen tuotantonsa on varsin laaja. Syrjästäkatsojan tarinoihin on myös tullut tänä vuonna uusi kirja, joka lienee tulee myös lukulistalleni jossain vaiheessa.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist Leevi and the Leavingsin dynamo

Timo Kalevi Forss
GÖSTA SUNDQVIST – LEEVI AND THE LEAVINGSIN DYNAMO (2017)
(Arvostelukappale)

Leevi and the Leavingsin varmasti tuntee jokainen suomalainen. Sen biisejä ei kukaan ole voinut välttyä kuulemasta. Kappaleet ovat varmasti ihastuttaneet tai vihastuttaneet (tai ehkä molempia) monia vuosien varrella. Itselle Göstan ja hänen yhtyeensä tarina oli lähinnä nostalgista luettavaa. Muistan kun tutustuin yhtyeen tuotantoon kunnolla vasta keskiviikko 40 ensimmäistä hittiä kokoelmalevyn myötä. Toki monet biisit olivat tuttuja jo radiosta, mutta kunnon tutustuminen tapahtui vasta tuon levyn myötä. Kirjan lukeminen toi mieleen monia kappaleita, jotka olin jo osittain unohtanut. Monet niistä linkittyivät muistoihin joihinkin tiettyihin tilanteisiin vuosien varrella ja toi samalla monia mukavia muistoja mieleen. Onneksi nykyään on Youtube ja Spotify ja monien muistojen ääreen pääsee muutamalla klikkauksella. Kirjaa lukiessa nimittäin monet biisit ja musiikkivideot piti käydä uudelleen katsomassa.

Itselle kohtuu nuorena henkilönä oli yllätys, että yhtyeen historia alkaa jo 1970-luvun puolella. Monien tuntema hitti Kyllikki on julkaistu ensimmäisen kerran silloin. Leevi and the Leavings teki siis todella pitkän uran tuolta asti aina 2000-luvulle, jolloin Göstä menehtyi. Sitä voi vain spekuloida millaiseksi yhtyeen tulevaisuus olisi muodostunut, jos se olisi jatkanut toimintaansa.

Gösta sinänsä on kirjan mukaan melkoisen mielenkiintoinen persoona. Itse luokittelisin hänet lähinnä taitelijaksi, joka sai toteuttaa ajatuksiaan ja teki sen vielä menestyksekkäällä tavalla. Toisaalta hän on ollut lausuntojensa perustella melko ristiriitainen persoona. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon se on ollut tietoista julkisuuskuvan luomista. Leevi and the Leavings ei keikkaillut, joten huomio piti saada toisella tavalla. Itselle Göstan sivuprojektit (kuten Aarne Tenkanen) oli uutta tietoa, koska en ollut tietoinen, että Gösta oli näiden takana.  

Kirja oli faktapitoinen ja siinä käytiin läpi yhtyeen musiikillista tuotantoa ja Göstan persoonaa ja historiaa siltä osin kuin tietoa oli saatavilla. Göstan vahvuus lienee ollut se, että hän on pystynyt kuvailemaan tavallisia ihmisiä ja heidän ongelmiaan realistisesti ja koskettavasti unohtamatta kuitenkaan huumoria.

”Leevi and the Leavingsin tuotanto yhdistää eri sukupolvia ja eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä. Niin taiteilijat, toimitusjohtajat ja tehdastyölaiset kuin isovanhemmat ja lapsenlapsetkin löytävät yhteisen sävelen paljon tarttumapintaa tarjoavista Leavings kappaleista.”


Toisaalta Göstan tuotantoon kuuluu paljon myös härskejä tarinoita, joita kaikkia en välttämättä aina itse ymmärtänyt. Kirja oli mielenkiintoinen ja sen ainut heikkous oli oikeastaan tiettyjen asioiden toisto. Monet asiat esiintyivät moneen kertaan eri yhteyksissä ja siinä olisi ehkä ollut supistamisen paikka. Toisaalta kirja osoittaa perehtyneisyyttä bändin tuotantoon. Göstaa ei ehkä päästy kuvailemaan kovin syvällisellä tasolla, mutta tietoa hänen todellisesta yksityiselämästään lienee vain hänen perheellään, jotka eivät tämän kirjan tekemiseen ole osallistuneet. Toisaalta ääneen ovat päässet hänet tunteneet yhteistyökumppanit, joilla varmasti on tietoa Göstan ajatuksista. Suosittelen tätä kirjaa, mikäli Leevi and the Leavingsin tuotanto on koskettanut jossain vaiheessa elämää.


torstai 24. elokuuta 2017

101-kirjaa- Vuosi 1951

Yle kirjojen Suomi- 101 kirjaa- vuosi 1951


Yrjö Kokko
Sudenhampainen kaulanauha 

Yrjö Kokon kirjaa Sudenhampainen kaulanauha voidaan luokitella seikkailukirjaksi. En ole aikuisena niitä enää juurikana lukenut, joten oli mukavaa kokeilla millainen lukukokemus tällainen olisi nyt vanhemmalla iällä. Huomasin innostuvani kirjasta kuin pikkutyttö, koska ne jossain määrin toivat mieleen lapsuuden kesät mökillä ja kotona kaikkine majanrakenteluineen.

Jouko ei oikein viihdy koulussa ja hänen isänsä päättää lähteä poikansa kanssa Lappiin viettämään aikaa kesän ajaksi.  He asettuvat asumaan pieneen mökkiin ja kalastelevat ja tutustuvat ympäristöönsä. He tutustuvat myös lappilaisiin ja saavat heiltä monia hyvä käytännön vinkkejä.  Kirja sisälsi kuvia myös lukijalle  miten esimerkiksi puut kannattaa asetella, että nuotio syttyy. Näiden vuoksi kirjasta tuli välillä vähän opettavainen fiilis, mutta kuitenkin ihan hyvällä tavalla.  Kirjaa mahtuu myös jännitystä, koska Joukon ja hänen isänsä suuri haave olisi kaataa karhu. Lapin erämaassa liikkuu myös rosvo, jonka kiinnisaamisessa Jouko toivoo pystyvänsä auttamaan paikallista poliisia.

Luonto myös opettaa Joukoa. Hän oppii esimerkiksi tunnistamaan erilaisia lintuja luonnossa. Hän myös oppii matematiikkaa käytännön pulmien avulla. Jollain tavalla kirja sanoma lienee oli, että käytäntö ja luonnossa liikkuminen opettaa ihmistä aivan eri tavalla kuin koulun penkillä istuminen tai kaupungissa asuminen. Kuitenkaan kirjan sanoma ei ollut, ettei koulua kannata käydä. Isän ja pojan yhteinen lapin retki viivähtää pidemmäksi, mutta lopulta Jouko palaa kouluun ja menestyy opinnoissaan.

Kirja tuo esiin ihmisen luontosuhdetta ja kaipuuta siihen, että lapsi itsenäiseksi ajattelevaksi ihmiseksi. Joukon isä toteaakin, ettei toivo Joukosta kasvavan massaan hukkuvaa kaupunkilaisihmistä. Kirja kuvastaa ehkä ajan henkeä.  Sodan loppuminen on kirjan kirjoittamisen aikaa myös hyvin tuore asia. Joukon isä muisteleekin usein sota-aikaa ja lapin polttaminen on usein esillä kirjassa.

Kirja kerronta ihanan rauhallinen ja myös omalla tavallaan viaton. Mietin millaisen vastaanoton kirja saisi nyt. Monet kirjan teemat ovat varmasti ajankohtaisia nykyäänkin. Moni kaupunkilainen kaipaa luonnon rauhaan ja monet käytännön taidot ruostuvat kaupungissa asuessa. Metsästys ja suhde ruokaa on myös erilainen, koska sitä ei tarvitse metsästää tai hankkia itse.  Suhde eläimiin on myös erilainen. Lappilaiset elävät hyvin tiiviissä yhdessä porojen kanssa ja ne tuovat perheille elannon ja ruuan. Sympaattista oli myös Joukon lemmikkihanhi, jollaista ei taida monella kaupunkilaislapsella olla.

Pidin kirjasta paljon ja välillä tuntui että toivoin että Joukon ja hänen isänsä yhteinen seikkailu ei pääty koskaan. Kirja kuvastanee paljon omaa aikaansa, mutta sopii myös nykylukijalle. Ainakin itselle tämä oli eräänlainen paluu lapsuuteen ja menneeseen aikaan. 





maanantai 19. kesäkuuta 2017

1Q84

Haruki Murakami
1Q84, osat 1-3 (2013 Suomessa)

Kokemukset kyseisen kirjailijan teoksiin rajoittuvat Kafka rannalla-kirjaan, josta en ollut kovin innostunut. Kirjan ”fantasiamaailma” ei oikein uponnut ja siksi tähän 1Q84 en suunnannut kovia odotuksia. Itse asiassa poimin sen kirjaston hyllyltä hetken mielijohteesta. Hetken mielijohteet voivat sitten näköjään tuottaa mainioita lukuelämyksiä. Ihan kevyt urakka tämä ei ollut, koska sivuja oli noin 1200, mutta ne menivät yllättävän nopeasti.

Aomame ja Tengo ovat kirjan päähenkilöitä ja heidän elämäänsä kuvataan vuorotellen. Tengo opettaa preppauskoulussa, mutta samalla haaveilee kirjailijan urasta. Aomamen työ on taas huomattavasti erikoisempi. Näennäisesti hän on töissä kuntosalilla, mutta sivutyönään hän on ammattitappaja. Henkilöhahmojen elämä ovat siis hyvin kaukana toisistaan. Kirjan edetessä pakostakin mietti, missä vaiheessa näiden henkilöiden tiet kohtaavat.

Kirjan kolmas henkilö on Ushikawa, joka on ehkä kirjan mieleenpainuvin henkilö. Hän on kummallisen näköinen isoine päineen ja kanssaihmiset kavahtavat häntä. Ushikawan liiketoimet eivät myös kestä päivänvaloa. Hän on yhteiskunnan ulkopuolinen, joka ei fiksuudestaan huolimatta ole voinut ulkonäkönsä takia pärjätä oikeissa töissä. Kirjan edetessä on tiennyt pitäisikö koko kummajaista sääliä vai mitä. Hän kuitenkin on kirjan yksi pahiksista.

Maailma jossa näiden henkilöiden tiet kohtaavat on kummallinen. Se näyttää normaalilta maailmalta, mutta ei kuitenkaan ole. He eivät elä vuodessa 1984 vaan paikassa 1Q84. Ehkä näkyvin ero oikeaan maailmaan on se, että 1Q84 maailmassa on kaksi kuuta. Tässä maailmassa on myös mystistä pikkuväkeä, joista on mahdoton sanoa haluavatko he hyvää vai pahaa.

1Q84 on lisäksi myös kertomus rakkaudesta ja vaikeista suhteista. Tengon suhde isäänsä on vaikea ja pohtii sitä paljon. Aomame on taas katkaissut välinsä kokonaan vanhempiinsa heidän uskonnollisuutensa takia. He ovat myös omalla tavallaan ulkopuolisia yhteiskunnasta. He viihtyvät yksin ja kulkevat omia polkujaan. Toisaalta aito rakkaus voi kestää läpi vuosikymmenten.

Kirjailija on ilmeisesti ammentanut ideaa kirjaansa Orwellin kirjasta Vuonna 1984. Teokseen viitataankin muutamassa kohdassa. Kirjan 1Q84 maailma on kuitenkin monimutkaisempi ja jännittäväkin. Ainakin minut kirja ja sen maailma sai vangittua ihan täysin otteeseensa. Vaikka kirjassa kuvattiin monia asioita melko pikkutarkasti, se ei häirinnyt. Oikeastaan kaikki oli kirjassa kohdillaan.

Tämän lukukokemuksen jälkeen Haruki Murakamin kaikkea tuotantoa ei liene ole järkevää jättää kirjaston hyllylle. Kaikki hänen kirjansa tuskin tekevät samanlaista vaikutusta, mutta tämä oli mukava yllätys.






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Tutustuminen Sirpa Kähkösen tuotantoon

Sirpa Kähkönen
Graniittimies (2014) & Mustat morsiamet (1998)

Näin kevään tullen on taas vallannut into lukea historiallisia romaaneja. Etsiskelin yhteen projektiin kirjoja, jotka kertoisivat 1900-luvun alun elämästä Suomessa naisnäkökulmasta aina sotiin saakka. Sirpa Kähkönen on yksi kirjailijoista, jotka ovat tästä ajasta kirjoittaneet. Luettavaksi valikoitui Graniittimies ja Mustat morsiamet. Graniittimies muistutti omalla tavalla juoneltaa Antti Tuurin Ikitietä, koska myös tässä kirjassa suomalaiset asuvat Neuvostoliitossa ja ovat mukana rakentamassa kommunistista unelmaa. Myös Mustat lesket sivusivat kommunismia Suomen näkökulmasta. Kommunismi on toki tärkeä ja olennainen aihe, kun Suomen historiaa käsitellään. Siksi myös nämä kirjat voidaan nähdä eräänlaisena historian oppituntina.

Graniittimies

Ilja ja Klara ovat saapuneet Suomesta Neuvostoliittoon rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Suomi on jätetty taakse ja uusi kotimaa on saavutettu hiihtämällä läpi tuulen ja tuiskun. Nimet ovat vaihtuneet ja samoin äidinkieli. Intoa riittää ja tehtävää myös. Klara ja Ilja myös tutustuvat muihin kotimaansa jättäneisiin suomalaisiin. Jelena on yksi näistä henkilöistä ja hänestä tulee Klaralle tärkeä ystävä monella tavalla. Vaikka Neuvostoliiton pitäisi olla tasa-arvon valtakunta, ruokaa ja apua ei riitä kaikille. Klara käy väsymätöntä työtä katulapsien hyväksi, mutta mitkään ponnistelut eivät näytä riittävän. Toisaalta ravintoa ja länsimaisia tuotteita riittää niille, joilla jotka liikkuvat oikeissa piireissä. Myös kaupungissa liikkuva sirkus tuo hupia elämään ja sieltä löytyy myös uusia tuttavuuksia. Kun valta vaihtuu, elämä muuttuu vaikeaksi. Enää ei luoteta Suomesta tulleisiin henkilöihin tai keneenkään muuhunkaan. Ihmisiä alkaa kadota.


Musta morsiamet

Anna on nuori maalaistyttö, joka saapuu Kuopioon tohtorin taloon aputytöksi.  Kaikki sujuu mukavasti, kunnes Anna tapaa Lassin ja rakastuu tähän ja pian pari on naimisissa. Vähitellen paljastuu, että Lassi ei ole kertonut itsestään aivan kaikkea. Punaisen aatteen kannattaminen vie Lassin vaikeuksiin ja pian hän istuu vankilassa vuosien vankeustuomiota. Anna yrittää sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan ja sailyttää välit myös appivanhempiinsa. Yhteiskunta ei kuitenkaan aina suhtaudu väärän aatteen kannattajien vaimoihin suopeasti ja sen Anna saa karvaasti kokea. Lopulta Anna saa myös rakennettua omaa elämäänsä, kunnes kohtalo puuttuu taas peliin. 


Sirpa Kähkösen kieli on omaan luokkansa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa ja se kiinnittää positiivisesti huomiota kirjoja lukiessa. Mustissa Morsiamissa lukemista haittasi voimakas murresanojen käyttö vuoropuheluissa, mutta toisaalta se toi autouden tuntua tilanteisiin. Kähkönen kuvaa varsinkin Mustissa Morsiamissa naisen asemaa tuona ajanjaksona ja siihen liittyviä haasteita. Toisaalta monet ongelmat ovat edelleen tunnistettavissa myös nykyaikana. Välillä kirjoja lukiessa ärsytti naisten asenne ja ajatusmaailma, mutta tuohon aikaan maailma on ollut erilainen. 

Kirjat eivät kuitenkaan ole kovin kevyttä luettavaa. Aiheet ovat vakavia ja konteksti voimakkaan historiallinen. Nämä ovat kuitenkin hyviä kirjoja, mikäli haluaa tutustua tavallisen naisen elämään lähihistoriassa.