maanantai 30. syyskuuta 2013

Isän katoaminen

Hisham Matar
Erään katoamisen anatomia (2011)


Nuorukainen Nuri on elänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hän kohtaa lomamatkallaan naisen, johon hän ihastuu syvästi. Valitettavasti Nuri on vasta kahdentoista ja näin ollen Mona on hänelle liian vanha. Toisaalta hän ajattelee, että hänen isänsä on Monalle liian vanha. Kuitenkin Monasta ja hänen isästään tulee pari.

Kirjassa kerrotaan Nurin onnettomasta rakkaudesta omaan äitipuoleensa. Katsellessaan isäänsä ja Monaa hän tuntee mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Hän alkaa toivoa, että saisi olla kahdestaan Monan kanssa. Hänen toiveensa totetuu eräänä päivänä, kun hänen isänsä katoaa. Yhtenä iltana isä kaapataan omasta vuoteestaan ja viedään pois. Nuri ymmärtää, että monet ihmiset ovat halunneet hänen isälleen pahaa ja ymmärtää itsekin olevansa mahdollisesti vaarassa.

Vuodet kuluvat ja Nuri kasvaa aikuiseksi mieheksi. Isän kohtalo on edelleen selvittämättä. Syyllisyys ja epätietoisuus painavat edelleen Nurin mieltä ja isän hahmo tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Suhde Monaan on edelleen monimutkainen. Nurin on pakko saada puhua naisen kanssa, jonka kanssa hänen isänsä vietti viimeiset hetkensä. Tämä keskustelu onkin Nurille hyvin valaiseva. Kuitenkaan hän ei vaan lopeta toivomasta, että isä jonain päivänä palaisi kotiin.

Kirjaa voisi luonnehtia kuvailevaksi. Mielenkiintoista on myös se, että asioita "sanotaan" rivien välistä eikä suoraan. Kirjaillija kuvaa tapahtumia nopeasti, mutta Nurin ajatuksia ja tuntemuksia käydään läpi yksityiskohtaisesti. Nuri tuntee syyllisyyttä, kaipuuta, mutta toisaalta rakastaa palavasti. Hän tuntee olevansa yksin maaimassa. Äiti on kuollut, isä kadonnut ja hän ei koskaan voi saada rakastamaansa naista. Tarina itsessään on hyvin surullinen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin kiinnostava. Kirja tarjosi myös jonkinmoisen katsauksen arabikulttuuriin.




keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Hercule Poirotin tutkimuksia

Agatha Christie
Murha Mesopotamiassa (1936)




Dekkareiden "alkulähteille" on aina mukava palata. Agatha Christienin tuotannossa on varmasti paljon luettavaa, mutta tällä kertaa valikoitui luettavaksi Hercule Poirot dekkari, joka sijoittuu historialliseen kaivauskohteeseen Lähi-itään. Tälläkin kertaa oli luettavana tiivistunnelmainen dekkari.

Kertomuksen kertoo sairaanhoitaja Amy Leatheran. Hän on töissä Irakissa Kelseyn perheessä, kun hän saa merkillisen ehdotuksen. Tohtori Reilly tiedustelee, olisiko Amy valmis ottamaan vastaan uuden työn. Hänen ystävänsä tohtori Leidner työskentelee arkeologisilla kaivauksilla ja hänen vaimonsa on saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Amyn pitäisi matkustaa retkikunnan luo ja pitää seuraa tohtori Leidnerin vaimolle ja saada hänen olonsa paremmaksi. Amy päättää ottaa vastaan työn ja hän matkustaa retkikunnan luo. Hänen päästyä perille, hän aistii retkikunnassa jotain outoa. Kaikki ovat ystävällisiä toisilleen, mutta silti tunnelma on jollain tavalla kireä. Pian  selviää että tohtorin vaimo Louise Leidner pelkää kuollakseen henkensä puolesta. Hän on saanut uhkaavia kirjeitä ja hän epäilee niiden olevan peräisin hänen entiseltä mieheltään. Leirissä tapahtuukin omituisia asioita, mutta kukaan ei kuitenkaan ota vakavasti Louisen murheitä ennenkuin pahin tapahtuu. Louise murhataan ja äkkiä koko retkikunta on epäilyksen alainen. Hercule Poirot sattuu olevan sopivasti lähiseudulla vierailulla ja hänet luonnollisesti kutsutaan hätiin. Hercule Poirot tarttuu heti toimeen tutkimuksissa ja hän käyttää apunaan nokkelaa Amyä. Murhat eivät jää kuitenkaan yhteen uhriin...

Häpeän myöntää, että en ole lukenut kovin montaa Agatha Christienin kirjaa, mutta ainakin tämä oli vakuuttava kokemus. Kirjailija osaa todellakin pitää lukijan otteessaan, vaikka kerronta on melkoisen suoraviivaista ja yksinkertaista. Luultavasti yksinkertainen kerronta on näiden kirjojen suosion salaisuus. Lisäksi Hercule Poirot on mielestäni muutenkin varsin kiinnostava hahmo. Hänestä ei kerrota juuri mitään ja hänen yksityiselämänsä on täysi mysteeri. Päättelykyky sen sijaan on huippuluokkaa. Ainoa miinus kirjalle oli se, että arvasin syyllisen ennen kuin se paljastettiin. Ehkä olen lukenut liikaa dekkareita!



sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Murhamysteeriä ratkaisemassa

Donna Tartt
Pieni ystävä (2002)

Luin Donna Tartin esikoisteoksen Jumalat juhlivat öisin joskus teininä ja muistan että pidin kirjasta paljon. Olen edelleen sitä mieltä, että kirja on yksi parhaista kirjoista joita olen lukenut. Valitettavasti Tartt ei ole ollut kovin tuottelias kirjailija ja tähän mennessä häneltä on ilmestynyt vain kaksi kirjaa. Ilmeisesti kuitenkin kolmas kirja on tulossa markkinoille tässä syksyn aikana. Sitä odotellessa otin nyt luettavaksi hänen toisen teoksensa nimeltä Pieni ystävä.

Kirja kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Harriet. Hänen pieni veljensä Robin on murhattu hänen ollessaan pieni ja tapaus ei ole koskaan ratkennut. Murha on vaikuttanut syvästi hänen perheeseensä. Hänen äitinsä ei ole ollut enää vuosiin oma itsensä ja hänen tätinsä ovat yhä surullisia, vaikka tapahtumasta on jo kymmenen vuotta. Harriet kehittää itselleen pakkomielteen veljensä kuolemasta ja päättää ratkaista murhan. Hän vakuuttuu, että nykyinen kaupungin pikkurikollinen Danny on syyllinen. Vaikka todisteet ovat hyvin hatarat, hän päättää kostaa Dannylle. Hän puhuu kostoretkelle mukaan alistuvaisen ystävänsä Helyn. Lasten touhut muuttuvat pian vaarallisiksi varsinkin kun Danny ja hänen veljensä alkavat epäillä, että Harriet vakoilee heitä jonkun piikkiin. Sekavat veljekset valmistavat huumeita ja vainoharhaisena he näkevät vihollisia joka puolella. Harriet on kuitenkin päättänyt kostaa, mutta onko Danny kuitenkaan se oikea henkilö...

Harriet oli mielestäni kirjassa varsin kiinnostava hahmo. Hän on hieman omalaatuinen,mutta tietyllä tapaa pikkuvanha lapsi. Päähenkilö viihtyy omissa maailmoissaan ja on syvästi tietoinen siitä miten hänen veljensä kuolema on vaikuttanut perheeseen. Kirjassa kuvataan paljon Harrietin perheen elämää ja pikku Robin tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Tämän vuoksi Harriet luultavasti saakin pakkomielteen ratkaista ja kostaa veljensä murhan. Harrietin ajatusten kulkua oli melkoisen kiehtova lukea ja välillä pystyin itsekin samaistumaan niihin. Toisaalta kirja oli välillä pitkästyttävä, mutta heräsi aina jossain vaiheessa eloon, joten sen jaksoi lukea loppuun. Kirjan eteenpäin vievä voima oli kuitenkin pitkälle kysymys: kuka murhasi pikku Robinin? Kirjan loppuratkaisuun petyin hieman, vaikka kirja olikin muuten hyvin kirjoitettu.


Tämä kirja ei siis yltänyt kirjailijan esikoisteoksen tasolle, vaikka olikin kiinnostava. Tartin kolmatta kirjaa odotan mielenkiinnolla.