perjantai 23. toukokuuta 2014

Monacon ruhtinatar


Steven Englund
Grace- Monacon ruhtinatar (1984)


Minulla on ollut tapana lukea jonkun vanhemman polven Hollywoodissa vaikuttaneen naisnäyttelijän elämänkerta lomani aikana. Tällä kertaa kirjakaupasta tarttui mukaan Grace Kellyn elämänkerta. Näköjään tästä näyttelijästä on nyt ilmestynyt myös elokuva, joten se lienee jää välistä kirjan tarjoaman informaatioähkyn jälkeen. Toisaalta en ennen tätä kirjaa hänen vaiheistaan kovin paljon tiennyt

Elämänkerta alkaa kuvailemalla Gracen lapsuutta ja perhettä ja hänen tietään näyttelijäksi. Kirjan mukaan Grace oli enemmän kiinnostunut teatterista ja ajautui oikeastaan vahingossa Hollywoodiin. Tämä on sinänsä erikoista, koska monilla näyttelijöillä on kuitenkin ollut vakaa aikomus päätyä lopulta Hollywoodiin. Kelly ei kuitenkaan ehtinyt näytellä kovin pitkään ennen kuin hän tapasi Monacon ruhtinaan Rainierin, jonka kanssa hän meni naimisiin näyttävässä seremoniassa (joka meni kirjan mukaan täysin pieleen). Pääasiassa kirjassa kuitenkin keskityttiin Grace elämään Monacon ruhtinattarena ja siihen liittyviin velvollisuuksiin ja saavutuksiin. Kirjassa myös sivuttiin Monacon ruhtinasparin lasten elämää.

Kirjan mukaan Grace halusi nuoresta saakka perheen ja panostaa siihen kunnolla. Hän siis näki nuorempana, että nainen ei pysty yhdistämään työtä ja perhe-elämää, mikä oli toki yleinen käsitys vielä 1950-luvulla. Monacon ruhtinattaren roolissa hänen kuitenkin täytyi pystyä ne yhdistämään. Ehkä hieman yllättäen Kelly olisi halunnut myös jossain vaiheessa palata näyttelijäksi, mutta viime kädessä Monacon kansa esti sen. Näyttelijän työtä ei katsottu soveliaaksi ruhtinattarelle. Olisihan se tietysti ollut varmaan melkoisen erikoista nähdä ruhtinatar valkokankaalla.

Kirja oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta ei kovin hyvin kirjoitettu. Kirjoittaja tarkertui selostamaan pajon pikkuseikkoja ja jossain vaiheessa alkoi se alkoi kyllästyttää. Se teki lukemisesta raskasta ja välillä tylsääkin. Kirja antoi elämänkerroille tyypilliseen tapaan silotellun kuvan Gracesta ja oikeastaan mitään negatiivista ei hänestä tässä kirjassa kerrottu. Ruhtinattaren lukuisia hyveitä lueteltiin imelään sävyyn ja se välillä se ärsytti. Kirjan olisi kuitenkin voinut kirjoittaa enemmän neutraalista näkökulmasta, mutta epäilen että kirjoittaja on ollut jossain määrin Grace Kellyn fani.

Kirja ei siis ole välttämättä mitään kevyttä luettavaa, mutta minusta vanhasta Hollywoodista ja sen tähdistä on mukava lukea. Ainakin näennäisesti tuohon aikaan liittyy enemmän glamouria kuin nykypäivään. Todellisuus on tietysti monesti ollut ihan toista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kuolema saapuu Helsinkiin


Markus Ahonen
Jäljet (2014)

Hän ehti ihmetellä miten joku saattoi osua häntä selkään, vaikka hän istui selkä tiukasti tuolissa. Valkokankaalla heiluvat taistelukoneet pyörivät ympäri. Teatterin nurkasta syöksyvät äänet peittivät hänen huutonsa, joka ehti loppua ennen kuin se oli saanut henkeä alleen. Vahvempi voima oli peitonnut sen. Sulkenut suun. Peittänyt hiljaa silmät. Viimeistellyt elämän. Elämän!”

Näin alkaa Markus Ahosen uusin dekkari. Elokuvateaterissa tapetaan televisiosta tuttu säämies puukottamalla häntä selkään kesken elokuvan. Rikosylikomisario Markku Isaksson alkaa tutkia juttua, mutta pian samankaltaisia tapauksia alkaa tulla lisää. Uhrit vaikuttavat sattumavaraisilta ja tekotapa on joka kerta sama. Isku terävällä esineellä ja rikospaikalta löytyy aina sama enkelikuvio. Tappajassa tuntuu lisäksi olevan jotain suorastaan yliluonnollista. Huolestuneet kansalaiset pelkäävät kaduilla liikkuvaa tappajaa ja vaativat poliiseja toimimaan. Isaksson tekee parhaansa, mutta tappaja tuntuu koko ajan olevan askeleen edella.

Tämän kirjan vahvuus ehdottomasti oli sen vahva kerronta, sillä teksti oli kuvailevaa ja mukaansatempaavaa. Ympäristöä kuvattiin tarkasti ja jotenkin hyvin elävästi. Asuin aikoinani Helsingissä ja nyt tuntui, että olisin taas kävelemässä sen kaduilla. Vaikutuksen teki myös ihmismielen syvimpien tuntemusten pohdinta, joka ei jäänyt mitenkään pinnalliseksi. Tämä on monissa dekkareissa harvinaista. Vaikka yksityiskohtiin kiinnitettiin paljon huomiota, kerronta ei kuitenkaan jumitunut niihin vaan tarina eteni dekkareilla tyypilliseen tapaan nopeasti. Itse tarina oli myös varsin hyvä ja jäin miettimään onko vaikutteita otettu tietyistä oikeista tapahtuneista rikoksista. Yhtenä huonona puolena kirjassa oli Isakssonin oman henkilökohtaisen elämän kuvailu, jota oli jossain määrin liikaa. Tämä tietysti syvensi henkilöhahmoa ja toi kirjailjan vahvuuksia esiin, mutta olisin ehkä ottanut sitä kirjaan mukaan vähemmän. Kirjassa oli myös dekkareille tuttuun tapaan huumoria, joka kevensi tunnelmaa välillä mukavasti.

Kirja toimi minulla lomalukemisena ja lunasti kyllä odotukset. Sähköisenä versiona 156 sivua eli sopivan mittainen kesälukemiseksi.

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!