sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustonen
Lapsenpiika (2014)

Jostain syystä olen ihan myyty näistä Enni Mustosen kirjoista. Luultavasti siksi, että hän kuvaa kirjoissaan lähihistoriaa sekä naisen asemaa, jotka ovat molemmat aiheena kiinnostavia. Viime kirjastoreissulla luettavaksi tarttui Lapsenpiika, joka jatkaa Ida Erikssonin tarinaa. Itse olen lukenut näitä Syrjästäkatsojan tarinoita väärässä järjestyksessä (taas kerran), mutta se ei onneksi ole liikaa häirinnyt lukukokemusta. Kirja on jatkoa Paimentyttö kirjalle.

Ida on saanut uuden palveluspaikan maineikkaan säveltäjän Jean Sibeliuksen talosta.  Kirja kuvaa Sibeliuksen perheen elämää Idan silmin. Idan päivät täyttyvät herrasväen passaamisesta ja omaa aikaa ei paljoakaan ole. Toisaalta vanhan tuttavan Eliaksen ilmestyminen kuvioihin tuo Idan elämään uutta toivoa. Idan päätehtävänä on vahtia Sibeliuksen perheen lapsia.  Ida elääkin perheen mukana kaikki ilot ja surut, mutta surukseen hän huomaa, että hän ei kuitenkaan kuulu joukkoon. Hän on kaikesta huolimatta pelkkä palvelija, jota ei osata arvostaa.

Myös Suomen historian poliittiset kuviot käydään läpi tavallisen kansalaisen näkökulmasta.  Kirjassa eletään Venäjän vallanajan viimeisiä vuosia ja sortokausi on alkamassa. Omalla tavallaan kirja kuvaa myös Suomen kansan kansallista heräämistä. Nämä asiat olivat kuitenkin monelle tavalliselle ihmiselle hyvin etäisiä asioita ja elämä pyöri sortokaudesta huolimatta edelleenkin oman elannon hankkimisen merkeissä kuten ennenkin. Idakin todistaa kyllä tapahtumia, mutta ne eivät vaikuta suurestikaan hänen arkielämäänsä.

Kirjassa kuvataan paljon arkisia askareita ja tuon ajan arkisia murheita. Vaikka taloustöitä välillä kuvattiin aika pikkutarkastikin, se ei ainakaan minusta tuntunut tylsälle. Kirja avasi mielestäni juuri näiden asioiden kautta realistisesti arkista elämää, jota ihmiset tuolloin elivät.  Eikä kirjasta sitä romantiikkaakaan puuttunut. Ainut asia, joka käsiteltiin ehkä liian ylimalkaisesti, oli Sibeliuksen tyttären Kirstin kuolema. Siinä olisi voinut olla aihe, joka olisi tuonut lisää syvyyttä tarinaan.




Välitön seuraus kirjan lukemisesta oli se, että innostuin tutustumaan Jean Sibeliukseen tuotantoon ja myös perehtymään häneen henkilönä tarkemmin. Tietysti myös aion jatkossakin perehtyä Enni Mustonen tuotantoon. Kirjojen takana on oikeasti Kirsti Manninen, joka käyttää Enni Mustosta kirjailija-nimenään. Näissä sitten riittääkin lukemista, koska hänen tuotantonsa on varsin laaja. Syrjästäkatsojan tarinoihin on myös tullut tänä vuonna uusi kirja, joka lienee tulee myös lukulistalleni jossain vaiheessa.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist Leevi and the Leavingsin dynamo

Timo Kalevi Forss
GÖSTA SUNDQVIST – LEEVI AND THE LEAVINGSIN DYNAMO (2017)
(Arvostelukappale)

Leevi and the Leavingsin varmasti tuntee jokainen suomalainen. Sen biisejä ei kukaan ole voinut välttyä kuulemasta. Kappaleet ovat varmasti ihastuttaneet tai vihastuttaneet (tai ehkä molempia) monia vuosien varrella. Itselle Göstan ja hänen yhtyeensä tarina oli lähinnä nostalgista luettavaa. Muistan kun tutustuin yhtyeen tuotantoon kunnolla vasta keskiviikko 40 ensimmäistä hittiä kokoelmalevyn myötä. Toki monet biisit olivat tuttuja jo radiosta, mutta kunnon tutustuminen tapahtui vasta tuon levyn myötä. Kirjan lukeminen toi mieleen monia kappaleita, jotka olin jo osittain unohtanut. Monet niistä linkittyivät muistoihin joihinkin tiettyihin tilanteisiin vuosien varrella ja toi samalla monia mukavia muistoja mieleen. Onneksi nykyään on Youtube ja Spotify ja monien muistojen ääreen pääsee muutamalla klikkauksella. Kirjaa lukiessa nimittäin monet biisit ja musiikkivideot piti käydä uudelleen katsomassa.

Itselle kohtuu nuorena henkilönä oli yllätys, että yhtyeen historia alkaa jo 1970-luvun puolella. Monien tuntema hitti Kyllikki on julkaistu ensimmäisen kerran silloin. Leevi and the Leavings teki siis todella pitkän uran tuolta asti aina 2000-luvulle, jolloin Göstä menehtyi. Sitä voi vain spekuloida millaiseksi yhtyeen tulevaisuus olisi muodostunut, jos se olisi jatkanut toimintaansa.

Gösta sinänsä on kirjan mukaan melkoisen mielenkiintoinen persoona. Itse luokittelisin hänet lähinnä taitelijaksi, joka sai toteuttaa ajatuksiaan ja teki sen vielä menestyksekkäällä tavalla. Toisaalta hän on ollut lausuntojensa perustella melko ristiriitainen persoona. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon se on ollut tietoista julkisuuskuvan luomista. Leevi and the Leavings ei keikkaillut, joten huomio piti saada toisella tavalla. Itselle Göstan sivuprojektit (kuten Aarne Tenkanen) oli uutta tietoa, koska en ollut tietoinen, että Gösta oli näiden takana.  

Kirja oli faktapitoinen ja siinä käytiin läpi yhtyeen musiikillista tuotantoa ja Göstan persoonaa ja historiaa siltä osin kuin tietoa oli saatavilla. Göstan vahvuus lienee ollut se, että hän on pystynyt kuvailemaan tavallisia ihmisiä ja heidän ongelmiaan realistisesti ja koskettavasti unohtamatta kuitenkaan huumoria.

”Leevi and the Leavingsin tuotanto yhdistää eri sukupolvia ja eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä. Niin taiteilijat, toimitusjohtajat ja tehdastyölaiset kuin isovanhemmat ja lapsenlapsetkin löytävät yhteisen sävelen paljon tarttumapintaa tarjoavista Leavings kappaleista.”


Toisaalta Göstan tuotantoon kuuluu paljon myös härskejä tarinoita, joita kaikkia en välttämättä aina itse ymmärtänyt. Kirja oli mielenkiintoinen ja sen ainut heikkous oli oikeastaan tiettyjen asioiden toisto. Monet asiat esiintyivät moneen kertaan eri yhteyksissä ja siinä olisi ehkä ollut supistamisen paikka. Toisaalta kirja osoittaa perehtyneisyyttä bändin tuotantoon. Göstaa ei ehkä päästy kuvailemaan kovin syvällisellä tasolla, mutta tietoa hänen todellisesta yksityiselämästään lienee vain hänen perheellään, jotka eivät tämän kirjan tekemiseen ole osallistuneet. Toisaalta ääneen ovat päässet hänet tunteneet yhteistyökumppanit, joilla varmasti on tietoa Göstan ajatuksista. Suosittelen tätä kirjaa, mikäli Leevi and the Leavingsin tuotanto on koskettanut jossain vaiheessa elämää.


torstai 24. elokuuta 2017

101-kirjaa- Vuosi 1951

Yle kirjojen Suomi- 101 kirjaa- vuosi 1951


Yrjö Kokko
Sudenhampainen kaulanauha 

Yrjö Kokon kirjaa Sudenhampainen kaulanauha voidaan luokitella seikkailukirjaksi. En ole aikuisena niitä enää juurikana lukenut, joten oli mukavaa kokeilla millainen lukukokemus tällainen olisi nyt vanhemmalla iällä. Huomasin innostuvani kirjasta kuin pikkutyttö, koska ne jossain määrin toivat mieleen lapsuuden kesät mökillä ja kotona kaikkine majanrakenteluineen.

Jouko ei oikein viihdy koulussa ja hänen isänsä päättää lähteä poikansa kanssa Lappiin viettämään aikaa kesän ajaksi.  He asettuvat asumaan pieneen mökkiin ja kalastelevat ja tutustuvat ympäristöönsä. He tutustuvat myös lappilaisiin ja saavat heiltä monia hyvä käytännön vinkkejä.  Kirja sisälsi kuvia myös lukijalle  miten esimerkiksi puut kannattaa asetella, että nuotio syttyy. Näiden vuoksi kirjasta tuli välillä vähän opettavainen fiilis, mutta kuitenkin ihan hyvällä tavalla.  Kirjaa mahtuu myös jännitystä, koska Joukon ja hänen isänsä suuri haave olisi kaataa karhu. Lapin erämaassa liikkuu myös rosvo, jonka kiinnisaamisessa Jouko toivoo pystyvänsä auttamaan paikallista poliisia.

Luonto myös opettaa Joukoa. Hän oppii esimerkiksi tunnistamaan erilaisia lintuja luonnossa. Hän myös oppii matematiikkaa käytännön pulmien avulla. Jollain tavalla kirja sanoma lienee oli, että käytäntö ja luonnossa liikkuminen opettaa ihmistä aivan eri tavalla kuin koulun penkillä istuminen tai kaupungissa asuminen. Kuitenkaan kirjan sanoma ei ollut, ettei koulua kannata käydä. Isän ja pojan yhteinen lapin retki viivähtää pidemmäksi, mutta lopulta Jouko palaa kouluun ja menestyy opinnoissaan.

Kirja tuo esiin ihmisen luontosuhdetta ja kaipuuta siihen, että lapsi itsenäiseksi ajattelevaksi ihmiseksi. Joukon isä toteaakin, ettei toivo Joukosta kasvavan massaan hukkuvaa kaupunkilaisihmistä. Kirja kuvastaa ehkä ajan henkeä.  Sodan loppuminen on kirjan kirjoittamisen aikaa myös hyvin tuore asia. Joukon isä muisteleekin usein sota-aikaa ja lapin polttaminen on usein esillä kirjassa.

Kirja kerronta ihanan rauhallinen ja myös omalla tavallaan viaton. Mietin millaisen vastaanoton kirja saisi nyt. Monet kirjan teemat ovat varmasti ajankohtaisia nykyäänkin. Moni kaupunkilainen kaipaa luonnon rauhaan ja monet käytännön taidot ruostuvat kaupungissa asuessa. Metsästys ja suhde ruokaa on myös erilainen, koska sitä ei tarvitse metsästää tai hankkia itse.  Suhde eläimiin on myös erilainen. Lappilaiset elävät hyvin tiiviissä yhdessä porojen kanssa ja ne tuovat perheille elannon ja ruuan. Sympaattista oli myös Joukon lemmikkihanhi, jollaista ei taida monella kaupunkilaislapsella olla.

Pidin kirjasta paljon ja välillä tuntui että toivoin että Joukon ja hänen isänsä yhteinen seikkailu ei pääty koskaan. Kirja kuvastanee paljon omaa aikaansa, mutta sopii myös nykylukijalle. Ainakin itselle tämä oli eräänlainen paluu lapsuuteen ja menneeseen aikaan. 





maanantai 19. kesäkuuta 2017

1Q84

Haruki Murakami
1Q84, osat 1-3 (2013 Suomessa)

Kokemukset kyseisen kirjailijan teoksiin rajoittuvat Kafka rannalla-kirjaan, josta en ollut kovin innostunut. Kirjan ”fantasiamaailma” ei oikein uponnut ja siksi tähän 1Q84 en suunnannut kovia odotuksia. Itse asiassa poimin sen kirjaston hyllyltä hetken mielijohteesta. Hetken mielijohteet voivat sitten näköjään tuottaa mainioita lukuelämyksiä. Ihan kevyt urakka tämä ei ollut, koska sivuja oli noin 1200, mutta ne menivät yllättävän nopeasti.

Aomame ja Tengo ovat kirjan päähenkilöitä ja heidän elämäänsä kuvataan vuorotellen. Tengo opettaa preppauskoulussa, mutta samalla haaveilee kirjailijan urasta. Aomamen työ on taas huomattavasti erikoisempi. Näennäisesti hän on töissä kuntosalilla, mutta sivutyönään hän on ammattitappaja. Henkilöhahmojen elämä ovat siis hyvin kaukana toisistaan. Kirjan edetessä pakostakin mietti, missä vaiheessa näiden henkilöiden tiet kohtaavat.

Kirjan kolmas henkilö on Ushikawa, joka on ehkä kirjan mieleenpainuvin henkilö. Hän on kummallisen näköinen isoine päineen ja kanssaihmiset kavahtavat häntä. Ushikawan liiketoimet eivät myös kestä päivänvaloa. Hän on yhteiskunnan ulkopuolinen, joka ei fiksuudestaan huolimatta ole voinut ulkonäkönsä takia pärjätä oikeissa töissä. Kirjan edetessä on tiennyt pitäisikö koko kummajaista sääliä vai mitä. Hän kuitenkin on kirjan yksi pahiksista.

Maailma jossa näiden henkilöiden tiet kohtaavat on kummallinen. Se näyttää normaalilta maailmalta, mutta ei kuitenkaan ole. He eivät elä vuodessa 1984 vaan paikassa 1Q84. Ehkä näkyvin ero oikeaan maailmaan on se, että 1Q84 maailmassa on kaksi kuuta. Tässä maailmassa on myös mystistä pikkuväkeä, joista on mahdoton sanoa haluavatko he hyvää vai pahaa.

1Q84 on lisäksi myös kertomus rakkaudesta ja vaikeista suhteista. Tengon suhde isäänsä on vaikea ja pohtii sitä paljon. Aomame on taas katkaissut välinsä kokonaan vanhempiinsa heidän uskonnollisuutensa takia. He ovat myös omalla tavallaan ulkopuolisia yhteiskunnasta. He viihtyvät yksin ja kulkevat omia polkujaan. Toisaalta aito rakkaus voi kestää läpi vuosikymmenten.

Kirjailija on ilmeisesti ammentanut ideaa kirjaansa Orwellin kirjasta Vuonna 1984. Teokseen viitataankin muutamassa kohdassa. Kirjan 1Q84 maailma on kuitenkin monimutkaisempi ja jännittäväkin. Ainakin minut kirja ja sen maailma sai vangittua ihan täysin otteeseensa. Vaikka kirjassa kuvattiin monia asioita melko pikkutarkasti, se ei häirinnyt. Oikeastaan kaikki oli kirjassa kohdillaan.

Tämän lukukokemuksen jälkeen Haruki Murakamin kaikkea tuotantoa ei liene ole järkevää jättää kirjaston hyllylle. Kaikki hänen kirjansa tuskin tekevät samanlaista vaikutusta, mutta tämä oli mukava yllätys.






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Tutustuminen Sirpa Kähkösen tuotantoon

Sirpa Kähkönen
Graniittimies (2014) & Mustat morsiamet (1998)

Näin kevään tullen on taas vallannut into lukea historiallisia romaaneja. Etsiskelin yhteen projektiin kirjoja, jotka kertoisivat 1900-luvun alun elämästä Suomessa naisnäkökulmasta aina sotiin saakka. Sirpa Kähkönen on yksi kirjailijoista, jotka ovat tästä ajasta kirjoittaneet. Luettavaksi valikoitui Graniittimies ja Mustat morsiamet. Graniittimies muistutti omalla tavalla juoneltaa Antti Tuurin Ikitietä, koska myös tässä kirjassa suomalaiset asuvat Neuvostoliitossa ja ovat mukana rakentamassa kommunistista unelmaa. Myös Mustat lesket sivusivat kommunismia Suomen näkökulmasta. Kommunismi on toki tärkeä ja olennainen aihe, kun Suomen historiaa käsitellään. Siksi myös nämä kirjat voidaan nähdä eräänlaisena historian oppituntina.

Graniittimies

Ilja ja Klara ovat saapuneet Suomesta Neuvostoliittoon rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Suomi on jätetty taakse ja uusi kotimaa on saavutettu hiihtämällä läpi tuulen ja tuiskun. Nimet ovat vaihtuneet ja samoin äidinkieli. Intoa riittää ja tehtävää myös. Klara ja Ilja myös tutustuvat muihin kotimaansa jättäneisiin suomalaisiin. Jelena on yksi näistä henkilöistä ja hänestä tulee Klaralle tärkeä ystävä monella tavalla. Vaikka Neuvostoliiton pitäisi olla tasa-arvon valtakunta, ruokaa ja apua ei riitä kaikille. Klara käy väsymätöntä työtä katulapsien hyväksi, mutta mitkään ponnistelut eivät näytä riittävän. Toisaalta ravintoa ja länsimaisia tuotteita riittää niille, joilla jotka liikkuvat oikeissa piireissä. Myös kaupungissa liikkuva sirkus tuo hupia elämään ja sieltä löytyy myös uusia tuttavuuksia. Kun valta vaihtuu, elämä muuttuu vaikeaksi. Enää ei luoteta Suomesta tulleisiin henkilöihin tai keneenkään muuhunkaan. Ihmisiä alkaa kadota.


Musta morsiamet

Anna on nuori maalaistyttö, joka saapuu Kuopioon tohtorin taloon aputytöksi.  Kaikki sujuu mukavasti, kunnes Anna tapaa Lassin ja rakastuu tähän ja pian pari on naimisissa. Vähitellen paljastuu, että Lassi ei ole kertonut itsestään aivan kaikkea. Punaisen aatteen kannattaminen vie Lassin vaikeuksiin ja pian hän istuu vankilassa vuosien vankeustuomiota. Anna yrittää sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan ja sailyttää välit myös appivanhempiinsa. Yhteiskunta ei kuitenkaan aina suhtaudu väärän aatteen kannattajien vaimoihin suopeasti ja sen Anna saa karvaasti kokea. Lopulta Anna saa myös rakennettua omaa elämäänsä, kunnes kohtalo puuttuu taas peliin. 


Sirpa Kähkösen kieli on omaan luokkansa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa ja se kiinnittää positiivisesti huomiota kirjoja lukiessa. Mustissa Morsiamissa lukemista haittasi voimakas murresanojen käyttö vuoropuheluissa, mutta toisaalta se toi autouden tuntua tilanteisiin. Kähkönen kuvaa varsinkin Mustissa Morsiamissa naisen asemaa tuona ajanjaksona ja siihen liittyviä haasteita. Toisaalta monet ongelmat ovat edelleen tunnistettavissa myös nykyaikana. Välillä kirjoja lukiessa ärsytti naisten asenne ja ajatusmaailma, mutta tuohon aikaan maailma on ollut erilainen. 

Kirjat eivät kuitenkaan ole kovin kevyttä luettavaa. Aiheet ovat vakavia ja konteksti voimakkaan historiallinen. Nämä ovat kuitenkin hyviä kirjoja, mikäli haluaa tutustua tavallisen naisen elämään lähihistoriassa.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Valkoinen elefantti

Elif Shafak
Valkoinen elefantti (2016)


Valkoinen elefantti tuli minulle lukupinoon kirjaston suosittelemien kirjojen hyllystä. Ensin kirjassa kiinnitti huomion värikäs kansi. Jo kannen värimaailmasta tuli hyvälle tuulelle ja valmisti jo tulevaan tarinaan.

Kirja sijoittuu 1500-luvun Istanbuliin, jonne Jahan niminen köyhä poika saapuu valkoisen elefantin kanssa Intiasta. Elefantti on lahja sulttaanille ja se tuodaan kuninkaalliseen eläintarhaan.  Jahanista tulee sen hoitaja ja elefantin ja Jahanin kohtalot kietoutuvat tiiviistä yhteen. Jahan kiinnittää myös sulttaanin pääarkkitehdin Sinapin huomion ja pian hänestä yksi hänen oppipojistaan. Hän pääsee mukaan jännittäviin rakennusprojekteihin, jotka jäävät historiaan. Jahan myös rakastuu, mutta rakkauden kohde on saavuttamaton. Hän on sulttaanin tytär Mihrimah ja Jahan ei saa häntä koskaan mielestään. Elämä sulttaanin palatsissa ei ole kuitenkaan aina ruusuilla tanssimista ja elämän suuntaa määrää kulloinkin vallassa olevan sulttaanin mielenliikkeet. Myös erilaiset rakennusprojektit eivät aina suju suunnitelmien mukaan.

Kirjaa voisi kuvailla aikuisten saduksi. Suuri taianomainen palatsi Istanbulissa ja rakkaus sulttaanin tyttäreen ovat kuin suoraan jostain sadusta. Valkoinen elefantti sinänsä on joka taianomainen hahmo ja on aina suurten tapahtumien keskiössä. Tarina Jahanin ja elefantin ensimmäisestä kohtaamisesta ja heidän päätymisestään yhteen paljastuu vähitellen. Jahanin kiintymys elefanttia kohtaan on myös hyvin liikuttavaa ja kirja kertoo myös heidän ystävyydestään.

Kirja on omalla tavallaan historiallinen, koska siinä esiintyvät sulttaanit ovat oikeita hallitsijoita. Myös kirjassa esiintyvä arkkitehti on todellinen henkilö, joka on suunnitellut useita moskeijoita. Omalla tavalla tuntui, että kirjailija halusi kirjassaan myös ylistää tätä maineikasta arkkitehtia. Vaikka tarina oli satua, niin ehkä jonkinlaista oppituntia tästä aikakaudesta, joka on minulle kohtuullisen vieras.


Tämä oli koukuttava tarina ja sopiva satu aikuiselle ja pidin kirjasta paljon. Arvosanaksi antaisin kirjalle kokonaisen 5/5.

torstai 16. helmikuuta 2017

Camille

Pierre Lemaitre
Camille (2012)

Se oli parista sekunnista kiinni…Niin miten naurettavaa mutta totta; jos Anne olisi astunut käymälään viisi sekuntia myöhemmin, miehet olisivat ehtineet vetäistä kommandopipot kasvojensa suojaksi ja kaikki olisi mennyt toisin”

Anne Forester joutuu keskelle korukaupan ryöstöä ja joutuu samalla silmittömän väkivallan uhriksi. Kuin ihmeen kautta hän säilyy hengissä, mutta saa vakavia vammoja. Hänen miesystävänsä ylikomisario Camille Verhohoevan järkyttyy Annen pahoinpitelystä ja ottaa tehtäväkseen Annen suojelemisen. Suojeleminen onkin tarpeen, koska ryöstäjät ovat edelleen vapaana ja luultavasti Annen perässä.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että ainakaan väkivaltaa ei puuttunut. Veri lentää kunnolla heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Pitkästä aikaan väkivallan määrä jopa inhotti paikka paikoin. Mutta väkivallan lisäksi kirjassa oli jotain muutakin, nimittäin hyvä juoni. Yllätyin jopa, miten mielenkiintoinen kirja loppujen lopuksi oli.

Tämä kirja valikoitui minulle luettavaksi lukupiirin kautta. Kyseinen kirjailija oli minulle täysin uusi tuttavuus ja pian selvisi, että kyseinen kirja on osa kirjasarjaa. Camille kuuluu samaan kirjasarjaan kuin Alex ja Irene, joissa tämä sama ylikomisario seikkailee myös. Huomasin että Alex sai vasta Suomen dekkariseuralta ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Ainakin tämän Camillen perusteella tuo Alex tekisi mieli myös lukea.

Tämä kirja kuuluu tähän kategoriaan, joka teki mieli lukea yhteen putkeen. Huomasin aina illalla, etten millään haluaisi jättää kirjaa kesken. Sinänsä kirja oli hyvin helppolukuinen ja tarjosi yllättäviä käänteitä. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko kirjasarjan alusta saakka, koska tämä kirja omalla tavallaan on myös Camillen erään aikakauden päätepiste. Kirja päättyy mielestäni hieman surullisesti, mutta myös samalla sulkee oven menneisyyteen.


Arvosanaksi annan tälle kirjalle 4/5.


tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: Sieppari ruispellossa

J.D Salinger
Sieppari ruispellossa (1951)

Sieppari ruispellossa on klassikko, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Nyt kun minulla oli aikaa osallistua klassikkohaasteeseen, niin tottahan toki tämä kirja piti sitten vihdoin viime ottaa luettavaksi. Jotkut tuttavat ovat luonnehtineet kirjaa hyväksi, mutta jotkut taas tylsäksi. Itselläni ei ollut mitään odotuksia, mutta huomasin heti, että tämä kirja vie mukanaan.

Kirja kertoo nuoresta miehestä nimeltä Holden Caulfied. Holden on rikkaan miehen poika, joka ei ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Hän on lentänyt ulos monesta collegesta ja viimeisimpänä hän on saanut lähtöpassit Penceystä. Paitsi että Holden ei jää odottamaan keskiviikkoon, hän lähtee heti. Tapeltuakaan kaverinsa kanssa hän pakkaa laukkunsa ja lähtee takaisin New Yorkiin, mutta ei mennäkseen heti kotiin. Hän kirjoittautuu hotelliin ja aloittaa muutaman päivän päämäärättömän kuljeskelun ympäri kaupunkia. Holden käy baareissa leffoissa ja yrittää saada syvällisiä keskusteluja aikaan taksikuskien kanssa. Yksin Holden ei kuitenkaan halua olla,  vaan hän jatkuvasti soittelee kavereilleen saadakseen seuraa. Toisaalta juuri kukaan ihminen ei ole Holdenin mieleen. Ainut ihminen josta Holden pitää on hänen pikkusiskonsa Phoebe.  Phoebe on myös ainut ihminen, joka saa tarinan päätteeksi Holdenin järkiinsä.

Holden on tarinan ärsyttävä sankari, joka ei pidä ihmisistä. Melkein jokainen hän kohtaamansa ihminen on jollakin tavalla ärsyttävä tai falski. Kirjan edetessä mietin, että eikö tuo tyyppi oikeasti siedä ketään muuta kuin itseään. Toisaalta hän kuvaa pikkusiskonsa Phoeben mainiona tyyppinä ja hänen luokseen Holden viimein myös suuntaa New Yorkin seikkailunsa jälkeen. Toisaalta kirjan ajatus irtiotosta ja muutaman päivän päämäärättömästä oleskelusta kuulostaa hienolle ja sen takia varmaan pidin kirjasta niin paljon. Tästä huolimatta Holden haluaisi paljon suuremman irtioton elämästään ja on monen teinin tavoin eksyksissä elämässään. Toisaalta hän on myös tavallinen teinipoika; tytöt ja ryyppäys kiinnostavat myös.

Jäin todellakin miettimään miksi pidin kirjasta. Ajatus pari päivän päämäärättömästä kaupunkilomasta toki kiehtoi, mutta se ei ollut se kirjan juttu. Ehkä Holdenin pohdinnat ihmisistä ja elämästä olivat mukaansa tempaavia kaikessa ärsyttävyydessään. Se oli myös hienoa, että Holden luki kirjoja. Tämä pieni yksityiskohta lienee toi Holdenille pisteet kotiin.

Onko tämä kirja ansainnut sitten ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa? En todellakaan tiedä. Kirja on aikoinaan ainakin saanut julkisuutta John Lennonin murhan yhteydessä. Ehkä en itse henkilökohtaisesti tätä klassikkokirjan arvoiseksi nostaisi, vaikka kirjasta omalla tavallani pidinkin.  Arvosanaksi tälle kirjalle kuitenkin antaisin 4/5.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016 ja tuleva vuosi 2017


Vuosi 2016 on saatu päätökseen ja lukemisen suhteen vuosi oli parempi kuin edellinen. Sain nimittäin luettua enemmän kirjoja. Tähän lienee syytä opiskelukiireiden väheneminen. Toisaalta kesken jätettyjä kirjoja oli poikkeuksellisen paljon. En tiedä mistä johtuu, koska monet keskeytyneet kirjat ovat olleet muiden lukijoiden keskuudessa suosittuja. Toisaalta olen iloinen siitä, että sain viimein luettua Väinö Linnan kirjan Täällä Pohjantähden alla. Tämä lienee yksi viime vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.

Helmet lukuhaasteesta 2016 selvisin ehkä puolittain. En jotenkin jaksanut seurata listaa kovinkaan innostuneesti ja aina löytyi mielenkiintoisempaa lukemista listan ulkopuolelta. Suuntasinkin katseeni jo tulevaisuuteen ja päivitin Helmet 2017 lukuhaasteen omalle sivulleen tähän blogiin. Aion sinne merkata haastekohtaan sopivan lukemani kirjan ja linkittää mahdollisen blogiarvostelun samaan yhteyteen. Tähän haasteeseen en edes lähde sillä mielellä, että kaikki kohdat tulee täytettyä. Esimerkiksi kuvitettu kirja tai toisen taideteoksen inspiroima kirja saattavat olla haasteellisia kohtia minulle. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka haastekohta tulisi täytettyä, vaikka ihan vahingossa!

Muutoin vuonna 2017 aion osallistua tammikuun lopussa klassikkohaasteeseen. Lisäksi olen mukana KirjojenSuomessa, jossa luen yhden teoksen Suomen itsenäisyyden ajalta ja kirjoitan siitä omia mietteitäni. Muut suunnitelmat tarkentuvat sitten vuoden kuluessa.

Tällä hetkellä kesken on Kim Leinen kirja nimeltä Ikuisuusvuonon profeetat. Tässä kirjassa tarinaa kertoo pappi 1700-luvun Tanskassa ja Grönlannissa. Kirja on tähän saakka hätkähdyttänyt inhorealistisuudellaan. Tästä huolimatta tämä kuuluu kirjoihin, joka on pakko saattaa loppuun. Toisaalta ennen nukkumaanmenoa olen viihtynyt Georges Simenonin Maigret dekkareiden parissa, jotka ovat minusta varsin mainioita. Olen iloinen, että nämäkin kirjat ovat löytäneet lukemistooni. Ne ovat kunnon vanhanajan dekkareita ja jaksavat todellakin viihdyttää lukijaansa

Lukuneuvos-blogi toivottaa kaikille kirjaisaa vuotta 2017!